Rapakiven mummo visionäärinä

 

 

Jos Rapakiven mummo saisi taikasauvan ja luvan sijoittaa muutaman kymmenen miljoonaa yhteiseen hyvään, olisi täällä jo melko valmis hankesuunnitelma.

Minä rakennuttaisin kaiken kattavan kulttuuritalon reilusti kuivalle maalle ja mielellään ilta-auringon puolelle. Sovittaisin saman katon alle niin ruumiin kulttuurin toimintoja kuin henkisen hyvinvoinnin tiloja – ja kukapa noista aina tietää, minkäsorttista hyvinvointia mistäkin saa. Tämän korkean ja laajan katon alla ja isojen ikkunoiden takana sijaitsisivat kirjasto (uudelta nimeltään vaikka lainasto), uimahalli ja pallohalli/teatteritila sekä aulatilan kahvila. Ennen kuin hikeennytte, odottakaa niin kerron tarkemmin.

Lainastosta saisi totuttuun tapaan hakea luettavakseen kirjoja ja lehtiä, ottaa kopiota ja käyttää nettiä. Yhtä hyvin sieltä voisi Tohmajärvellä lanseerattuun tapaan lainata hiihtovälineitä. Mikä ettei myös esimerkiksi luistimia ja polkupyöriä ja frisbee-kiekkoja. Siellä voisi olla etätyötiloja ja kokoushuoneita, vaikka pientä vuokraa vastaan.

Uimahalliin tarvittaisiin minimissään kolme erillistä allasta. Kuntoutusallas videonäyttöineen vesijumppaajia varten, uima-allas merkittyine ratoineen matkauimareille ja vielä lasten allas vesileikkejä ja vesiriemua varten. Takaan, että käyttöä olisi. Säästöä tulisi siitä, että koulujen  bussireissut lähikaupunkien uimahalleihin jäisivät pois ja oman kaupungin koulukkaat saisivat uuden lähiliikuntapaikan. Aikuisväki, joka ajelee mieluista ja sopivaa uimapaikkaa etsiessään yksityisautoillaan väliin kauaskin, pysähtyisi jatkossa kotikaupunkiin. Uimaseurakaan ei tarvitsisi reissata bussilla. Näin säästettäisiin myös ilmastoa.

Pallohalli korvaisi tietysti nykyisen, moneen kertaan tekohengitetyn palloiluhallin. Kukaties sama halli palvelisi myös teatteritilana, jos oikein hyvin onnistuttaisiin suunnittelemaan näyttämörakenne ja äänimaailma.

Hetkeäkään en epäile, eikö tämän katon alla - esimerkiksi aulatilassa - menestyisi jo kiva kahvilakin.  Lapsensa tai puolisonsa harrastamaan tuova saisi odotusajan varmasti kulumaan uiden, kirjastossa käyden taikka kahvitellen.

Eikö tässä nyt ole jo riittämiin synergiaetuja, vihreää siirtymää, työllisyysnäkökulmaa ja hyvinvointinäkökulmaa?

 

 

Uuden mökkikauden kynnyksellä

 

Puolen vuoden talvitauon aikana ehtii näköjään mökkiläinen unohtaa paljon. Klassinen ”aika kultaa muistot” taitaa hioa pois kaikki edellisen kesän rasitukset, sillä talven kääntyessä kevätpuolelle ja valon määrän lisääntyessä sitä alkaa automaattisesti haaveilla prinsessakuistilla istumisesta ja puulämmitteisestä mökkisaunasta.

Pääsiäisenä lähdettiin mökille toiveikkain mielin. Mielessä oli kuva muutaman pääsiäisen takaa, jolloin kuistilla todellakin tarkeni hörpätä teet ja maistella rahkapiirakkaa auringon lämmittäessä suloisesti. Narsissit somistivat kahvipöytäämme. No nyt ei aurinko lämmittänyt ennen kuin kotimatkalla tuulilasin läpi. Mökillä ollessa teet juotiin tuvassa lämpimän leivinuunin läheisyydessä. Narsissiruukkukin otettiin sisälle.

Mökkisaunaan ei päästy, koska lammessa oli jäätä vähintäänkin 70 senttiä ja voimat eivät riittäneet kairaamaan niin montaa reikää vieri viereen, että olisi saatu saunavettä ämpäriin tai edes saunakauhaan. Suihkuteltiin sitten sukulaisissa ja saunottiin vasta kotiin päästyä sähkösaunassa.

Muutama muukin harmitus oli. Jyrsijöiden talvipirskeiden jäljiltä riitti siivottavaa. Liekö olleet ruovikkomme vakiasukkaat, eli vesimyyrät – tiedä häntä! Toivottavasti pysyvät lopputalven ulkona, sillä nyt on matot ja päiväpeitot tuuletettu, lattiat imuroitu ja mopattu sekä kaikki tasot pyyhitty kertakäyttöisillä liinoilla hanskat kädessä. Ikkunoihin asti tämä kevätsiivous ei ulottunut, mutta sillä nyt ei ole niin väliäkään, sillä vanha lasi läikehtii joka tapauksessa.

Talven aikana oli unohtunut myös mökiltä kotiin palaajan pyykinpesusouvi. Lakanaa, pyyhettä, pihavaatetta, matkavaatetta… Ihan ymmärrettävä tilanne, jos kahta paikkaa elellään, mutta onhan se nyt kotona pyykkikoneen ääressä asuen vaan monin verroin helpompaa ja mutkattomampaa.

Eikä muuten ollut mielessä jonottamisen määräkään. Lähtiessä osuimme Kotkasta radiossa mainostetun ”pääsiäisen menoliikenteen” kantaan ja paluumatkalle pääsimme jonon jatkoksi samoin aivan alkumatkasta. Jossain sopivassa mäessä onnistuin laskemaan, että edellämme oli 15 autoa tiiviinä letkana ja takanamme saman verran perässätulijoita.

Kylläpä se reissaaminen tästä taas lähtee sujumaan ja muuttuu rutiiniksi.

Miltä se tuntuu

 

Lapsenlapsi oli kysynyt äidiltään: ”Miltä susta tuntuu, kun sun vanhemmat on jo niin iäkkäitä, että ne tarvitsee varaosia?” Kysymys on huvittanut ja pohdituttanut meitä paljon, vaikka tyttären antamaa vastausta emme tiedäkään.

Omasta mielestämme olemme tietysti ihan nuorekkaita – ainakin mieleltämme. Toki muistamme sen, miten aikoinaan ominkin ”lapsen silmin” katsellen ihmiset näyttivät vanhuksilta varmaan jo viidenkympin hujakoilla, saati sitten kuudenkympin kahtapuolta käyvät!

Niin kuin aina, lapsen suustahan se totuus kuullaan. Totta on, että varaosia meille on kertynyt jo monia. Kummallakin on suussa rakennehampaita. Puoliskon etuhampaat olivat katkenneet yläkouluikäisenä leikkitappelussa ja minun poskihampaani lukion ringettetunnilla. Protetiikkaan tutustuttiin jo silloin. Silmälasit ovat tuttu apuväline kummallekin. Monen tehoalueen kakkulat ovat välttämättömät molemmilla. Lapsia tarvitaan avuksi uimahallissa shampoo- ja hoitoainepurkkien tekstien lukemiseen, sillä ilman apukiikareita näkö on kuin maamyyrällä.

Joitakin vuosia sitten puolisko sai uniapnealaitteen varmistamaan, että muistaa hengitellä katkoksitta yölläkin. Kyllä minusta senkin voi varaosiin taikka ainakin apulaitteisiin laskea. Sydämen tahdistin taas avustaa puoliskon sydäntä tahdin muistamisessa. Puolisko on näiden asioiden suhteen tosi hyvässä seurannassa. Minun päivittäisen härveleiden käyttövalvontani lisäksi kummankin laitteen keräämä data kertyy langattomasti ”isoon sairaalaan” häntä seuraavien lääkärin tietoon.

Minä olen tänä talvena saanut tekonivelen oikeaan polveen ja kuulolaitteen vasempaan korvaan. Aivan selviä varaosia molemmat. Tuiki tarpeellisia ja elämän laatua kohentavia, aktiiviseen ja osallistuvaan elämään kannustavia; työnteon, liikunnallisen arjen ja kesän sienireissut mahdollistavia apuneuvoja.

Yksi pieni hankaluus näistä on kumminkin koitunut. Minulla on nyt ”lähestymiskielto”. En saa mennä 15 cm:iä lähemmäs puoliskon tahdistinta. Varmuutta meillä ei ole, kumpi laite se toisen läheisyydestä sekoaisi. Nukkumaan käydessä on kuitenkin syytä varmistaa, että kuulokoje on boxissaan aamua odottamassa.

Vanhoiksi emme suostu sittenkään, vaikka varaosilla mennäänkin.

Kaurapuuroarjen ylistys

 

 

Lapsuuden kodissani arki ja pyhä erottuivat selvästi. Sunnuntaisin pukeuduttiin paremmin, syötiin tuhdimmin ja sunnuntaiksi oli tehty iso siivous – tupaan vaihdettiin vallan ”pyhämatot”, jotka sitten taas maanantain tullen vaihdettiin arkisempiin. Omassa perheessäni olen jatkanut sunnuntain paremman ruoan tapaa ja huomaanpa tavan siirtyneen sukupolvissa eteenpäinkin.

Arvostan silti suuresti sitä aivan tavallista kaurapuuroarkeakin. Voi, miten tavat ja rutiinit tuovat turvaa! Myös aikuiselle, eikä vain lapselle. Turvallinen rutiinien täyteinen arki on kuin energiansäästölamppu. Kaikki hoituu, mutta energiaa säästyy, kun ei tarvitse hapuilla, miten homman tänään hoitaisi, vaan voi turvautua tuttuun ja turvalliseen, totuttuun tapaan.

Arki alkaa herätyskellon soinnilla. Siitä suunta on keittiöön annostelemaan vettä puurokattilaan ja vedenkeittimeen. Veden kiehumista odotellessa ehtii tyhjennellä tiskikoneen. Aamupuurolla nuokkuessa saa selattua lehtien nettiversiot. Sittenpä se alkaakin olla aika suunnata työmaalle. Siellä on Rapakiven mummolla turvana lukujärjestys, monella muulla jokin muun niminen työsuunnitelma. Työpäivän jälkeen reitti kulkee usein tutun kaupan kautta kotiin lieden ääreen. Ja pian päästään kokoontumaan yhteiselle ilta-aterialle. Illan täyttävät kotoisat askareet uunin lämmityksen, pyykkihuollon, käsitöiden sekä tv:n töllötyksen  ohjelmoidessa ilta-aikaa. Kohta onkin aika ottaa käteen iltakirja ja rauhoittaa ajatukset unta odottamaan.

Ajatella, jos joutuisi ihan vieraaseen ympäristöön ja rakentamaan turvallista arkea tyhjästä. Koti on kaukana – kuka ties siellä asuu jo joku aivan vieras. Asioita ei saa hoidettua omalla kielellä ja väärinymmärrykset vaanivat joka nurkalla. Taloudellista turvaa tuoneesta työstä on pitänyt luopua, eikä uutta tahdo löytyä.  Toki mukana olevat läheiset tuovat turvaa, mutta entä jos heistäkin on joutunut luopumaan? Mitä, jos vanhaan kotipaikkaan jääneiden kohtalosta on epätietoisuutta, eivätkä yhteydet toimi?

Ymmärrämmekö vieläkään, miten pahasti monen pakolaisena maahamme saapuneen perusturvallisuus on järkkynyt? Miten voisimme auttaa heitä rakentamaan tavallista turvallista kaurapuuroarkea uudessa kotimaassa?

Palvelukseen halutaan auto-organisaattori

 

 

Pian vuoden olemme puoliskon kanssa jakaneet yhden yhteisen auton. Punaisen Passatin purettua yksipuolisesti yhteistyösopimuksemme en ole hankkinut omiin nimiini uutta kulkupeliä. Pääsääntöisesti Volvon yhteisomistus on sujunut hyvin, mutta joitakin pulmia on toki havaittu.

Omat ajomme osuvat yleensä eri aikaan ja mökille mennään yhdessä. Meillä on samanlainen suhtautuminen autoon. Kummallekin auto on pelkkä kulkine. Se ei siis ole mikään kodin jatke, jota pidettäisiin puhtaana ja puunattaisiin viikkosiivouksin - saati käsin vahaten. Kumpikin on tottunut kuljettamaan ja varastoimaan autossa monenmoista työmatkoilla tarpeellista. Farmarimallinen auto on luonnollinen valinta kummankin mielestä.

Puoliskon mielestä auton paksissa kuuluu kuljettaa tusinan verran kuormaliinoja ja kiristimiä. Autossahan niitä säilötään, totta kai! Jos ne nostettaisiin kotona vaikka verstaaseen, ne saattaisivat unohtua matkasta, kun lähdetään tavaran hakuun. Kärryssä niitä ei tietenkään voi säilyttää, koska kärry on avomallia ja kuormaliinathan kastuisivat. Kuormaliinojen lisäksi on hyvä olla erilaisia pehmusteita - vaahtomuovia ja styroxia – joilla suojata kuljetettavia tavaroita kuormaliinojen hankaukselta. Tänä jäisenä ja lumisena talvena on käyty kahdesti pilkillä, joten kyllähän siis kairakin kuuluu auton talviseen perusvarustukseen.

Minun mielestäni paksissa on hyvä olla runsaasti tyhjiä kestokasseja. Turha kai niitä on kotona säilöä, sillä kauppareissu osuu usein miten työreissun paluumatkaan ja kaupassa käymiseen on näin ollen syytä olla varautunut omalla kassiarsenaalilla. Muovikassit ovat pannassa. Jokainen on jo kuullut mikromuoveista, eivätkä nykyiset kierrätysmuovikassit tuo rikkoutumatta edes mehupurkkia kotiin.

Tarvitseeko edes kertoa, että pienen V50-mallisen auton paksi on niin täynnä tuohon perusvarustukseen kuuluvaa roipetta, että tuulilasinpesunestekanisteria on helpompi etsiä kaupan hyllyltä kuin omasta takakontista. Aika selvää lienee sekin, että kauppareissun jälkeen ostoskassit nostellaan takapenkille, sillä paksiin ne eivät mahdu.

Peräänkuuluttaisin nyt jokamiehen auto-organisaattoria. Löytyneekö Kiina-kaupasta vai pikkuilmoitusten palvelutoimijoista?

Huomioita kielen kehittymisestä

 

Kalevalan päivänä tutustuimme oppilaiden kanssa Kalevalan henkilöihin ja tarinoihin. Kieli on alkuperäisversiossa niin vanhaa, etteivät tämän ajan lapset sitä oikein kykene lukemaan. He eivät tunnista sen ajan sanoissa mitään tuttua ja epäröivät, tuliko sana edes luettua oikein. Suunnaton kiitos Mauri Kunnakselle, joka teki arvokkaan kulttuuriteon muokatessaan Kalevalan koirahahmoille ja nykykielelle. Moneen muuhunkin modernisoituun versioon tutustuimme, mutta Koirien Kalevala on ylitse muiden.

Kieli muuttuu ja sen pitääkin muuttua. Eri aikoina tarvitsemme eri sanoja, sillä asiat muuttuvat. Pohjoiskarjalainen anoppini puhui ”atimoissa olemisesta” tarkoittaessaan yökyläilyä sukulaisissa. Ehkä sana tuli venäjästä tai karjalan kielestä. Nykyään eivät juuri muut kuin Maria Veitola käy yökylässä, eikä hänkään yövy sukulaisillaan, joten ei ole tarvetta ”atimoissa”-sanallekaan.

Ilmastonmuutoksen myötä säät ovat aiempaa rajumpia ja niin on niitä kuvaamaan tarkoitettu kielikin. ”Lumi-inferno”, ”käristyskupoli”, ”märkä kuritus”, ”hyytävä yllätys”, ”jäätävä ilmiö”… Näillä ja vielä isommillakin kielikuvilla on viimeisen vuoden aikana kuvattu sääilmiöitä. Entisten säiden aikaan pärjättiin maltillisemmilla ilmaisuilla.

Kymmenisen vuotta sitten tunnistettiin ”curling-vanhemmuus”. Sillä tarkoitettiin niitä vanhempia, jotka halusivat kaikin keinoin siloittaa lapsensa tietä. He toimivat ikään kuin curling-pelaajat, jotka harjaavat jäätä liukuvan kiven edestä. Pelkkää hyväähän vanhempi lapselleen aina tahtoo ja tarkoittaa, mutta ehkä liika on liikaa. Arvostamani lastenpsykiatri Jari Sinkkonen muistuttaa, että vanhemman tärkeä tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Vaikka tuo on raflaavasti sanottu, on siinä totuuden siemen. Kyllä varmasti on hyvä oppia jo kotona, että noppapelissä ei aina voita, eikä jonossa voi aina olla eka.

Tällä viikolla näin ilmaisun ”sirkusisovanhemmuus”. Sillä kuvattiin sellaista isovanhemmuutta, jossa lapsenlapsille järjestetään jos jotain erikoisohjelmaa. Ehkä sellaiseen on kiusaus varakkailla isovanhemmilla, jotka tapaavat lapsenlapsiaan harvoin. Arjessa läsnä oleva isovanhempi elää lastenlastenkin kanssa arkea. Eihän huvipuistoretki kerran kesässä vielä liene sirkustelua?

Kevään merkkejä

 

 ”Kevät keikkuen tulevi”, sanoi mummo. Räntäsateisen harmaana päivänä ei jaksa huomata kevään merkkejä, mutta kyllähän niitä jo on! Aamulla ei enää tarvitse lähteä töihin aivan säkkipimeässä ja illallakin on runsaasti valoisaa ulkoiluaikaa. Tulin hiihtolomalla Kotkasta vasemman korvan kuulokojetta hakemasta ja pihaan parkkeeratessani kuulin talitintin laulun. ”Kevät!” ajattelin oitis ja iloitsin kuulohavainnostani.

Pian hoksasin muitakin merkkejä. Puuliiterin rakorakenteisen takaseinän läpi paistaa jo ilta-aurinko. Polttopuut ovat siis huvenneet pakkastalvena  ja sähköä säästellessä hyvää vauhtia. Toisaalta auringonkierto on jo siinä asemassa, että aurinko laskee paljon lännemmäs kuin keskitalvella. Lähimetsän tikka on aloittanut puolison etsinnän ja päräyttelee himokkaasti valaisinpylvään päätä suojaavaa peltiläpyskää – varma kevään merkki meidän mäellä tämäkin!

Tv:ssä ovat käynnistyneet perinteiset kevätohjelmat. Ruotsalainen sympaattinen, mullantuoksuinen ja yrttisenmakuinen Puutarhakausi on edennyt jo yhdeksänteen tuotantokauteensa. Taas laitetaan kivoja pihajuttuja pääasiassa kierrätysmateriaalein. Herkuttelen sarjaa itsekseni tabletilta, samalla vielä talvista lapasta neuloen. Yhteinen sarjamme, Huvila ja huussi, on meillä muka laitettu katselukieltoon, mutta pitkin talvea on kuitenkin katseltu kaihoten vanhojen kausien jaksoja. Tuskin meitä mikään pitelee poissa uudenkaan kauden ääreltä. Sittenkään, vaikka budjetit ja urakat ovat jo muutamalla kaudella olleet ihan poskettomia. Voihan sieltä silti joku pienen ihmisen kokoinenkin idea osua silmiin.

Ihan varmin kevään merkki on kuitenkin se, että puolisko on jo kontaktoinut mökkipaikkakunnan rautakaupan ja meidän viimekesäisen rakentajan kanssa. Ensimmäinen lasti rakennustarvikkeita on varattu ja niille kuljetus järjestetty. Viime kesänä alulle saatu hirsirakenteinen vierasmaja/ etätyötila on saanut painua talven ajan katon ja kunnon lumikuorman alla. Kevään tullen pääsevät miehet laittamaan ikkunoita paikoilleen ja pikkuhiljaa jo sisustushommiin. Okei, myönnän, että olen minäkin jo pieniä sisustushankintoja tehnyt. Viimeisimpänä kristallilasit. Onhan vierasmajassa oltava mahdollisuus kippistää tyylikkäästi.